Kaalia pataan, ja kirjahyllyyn!

Kirjoittamani ja kollegani Robert Segerin kuvaama ruokakirja Pieni suuri kaali (WSOY) putkahtaa painokoneista lähipäivinä ja pitäisi olla kaupoissakin pikapuoliin, viimeistään viikon 39 aikana.

Olemme avanneet kirjalle myös omat sivut:  www.pienisuurikaali.fi

Kaalin ystävät ja vihamiehet, käykää kurkkaamassa, luvassa reseptejä, tarinoita ja hapankaalipolkkaa!

 

 

 

 

Leave a comment »

LOUNASRATSAUS: BORE – kaunis laiva, kurja ruoka

Kollegan innoittamana sain vihdoin eilen itseni lounaan houkuttelemana käymään Turkuun palanneessa Boressa. Käytävällä vastaan tulleen omistajansa ystävällisellä luvalla pääsimme kurkkamaan myös laivan yläkannella ja menneen ajan funkkistyyliä henkivään salonkiin vaikka ne vierailuajankohtanamme taisivatkin olla virallisesti suljettuna.

Upea paatti, paljon mahdollisuuksia ja kulttuuriteko tuoda se Aurajokeen. Mutta sitten se iso paha mutta: Lounaan takia, ei Boreen kannata vaivautua. Lounaskokemuksen ällistyttävän surkean tason perusteella sanoisin jopa ettei ruuan takia ylipäätään. Ennen kuin jotain radikaalisti muuttuu.

Kuulemamme, ja kuitin, mukaan vahvan alueellisen catering-yrittäjä Maija Laineen hoitama ruokahuolto vastasi kokonaisuutena vuoden huonointa nauttimaani lounasta. Tapanani ei ole syödä varta vasten huonosti, mutta kaikenlaisia huoltoasemia ja ruokaloitakin on tullut vuoden mittaan koluttua. Nyt kuitenkin karahti köli pohjaan.

Lähinnä surkuhupaisassa salaattipöydässä pieneksi silputtu amerikansalaatti oli saanut seurakseen raejuustoa ja ananasta – parhaana sadonkorjuuaikana! Herätys! Kylkiäisenä säilykekurkkuja ja etikkapunajuurrta. Väsähtynyttä.

Lämpimän ruuan pohjakosketuksiin kuuluivat totaalisen kuivaksi kypsennetty, joskin muutenkin täysin mauton ja läpisuolattu broilerinrinta. Samaa linjaa jatkoi mohjoksi kypsennetty lohi viereisessä lämpöastiassa. Näiden, ystävällisen joskin hieman lannistuneen oloisen, kassahenkilön ilmoittaman mukaan ”ekstraruokien” jälkeen oli vuorossa päivän varsinaiset ruuat. Totaalisen suolaton ja maustamaton ”chilihärkä” sekä surkeista esivalmisteperunakuutioista tehty janssonin kiusaus. Lisukkeena olleista paahdetuista kasviksista oli niistäkin saatu jotenkin mauttomia, vaikka ne eivät pakastepohjaisilta vaikuttaneetkaan.

Lohduttoman ja surullisen mauttoman ruuan kruunasi välinpitämätön ja sotkuinen esillepano.

Jos omistaisin laivan, ja käyntikokemukseni ei ollut luonnonkatasrofista johtuva poikkeus, vaihtaisin yrittäjää saman tien. Välittömästi. Kun kyse pitäisi olla elämyksellisestä matkailuyrityksestä, tällainen taso ei voi olla sallittua millään verukkeella. Tavanomaiseen 8,70 euron hintaan ei tule mieleen äkkiä turkulaista lounaspaikkaa, ei edes huonotasoisimmissa ketjuissa, jossa mentäisiin yhtä matalalla rimalla. Ammattiylpeyttä omaavia ja osaavia ruokayrittäjiä jotka toisivat lisäarvoa myös koko kohteelle, sen sijaan tulee mieleen lukuisia. Kysyntääkin ilmeisesti olisi sillä alkuviikon lounasaikaankin asiakkaita oli parisenkymmentä. Kuinkahan moni palaa? Kaksi ei ainakaan…

Olisi ollut kiva sanoa jotain positiivista säännölliseksi ajattelemani lounasraportti-sarjan ensimmäisestä kohteesta, mutta en keksi.

Comments (2) »

Kirjolohen kasvatus -merten saastuttaja vai kotimaisen kalan pelastus?

Suppean kalavalikoiman ja kotimaisen villikalan hurjaksi noussut hinta on kuulunut ruokaihmisten kestovalitusaiheisiin jo vuosia. Ristiriita on tuttu kotona ahkerasti ruokaa laittavissa perheissäkin – kalan terveellisyyttä korostetaan kaikkialla, mutta saatavuus, hinta ja laatu kohtaavat huonommin kuin missään raaka-aineryhmässä. Tuoreesta kotimaisesta kalasta on tullut luksusta – ei auta vaikka se kuinka maittaisi – mutta maku ja tuoreus eivät aina luksusta ole. Monille perheille hinta on suoranainen este. Poikkeuksena tähän on ollut varsin edullinen kirjolohi. Tosin myös sen hinta on viimeaikoina noussut.

Moni valitseekin yhä useammanin pöytäänsä kasvatettua tuontikalaa – useimmiten norjalaista lohta, joka vahvasti tuettuna vientituotteena ja markettien sisäänvetotuotteena usein on tarjolla käsittämättömän edulliseen hintaan. Samanaikaisesti kotimaisen kirjolohen saatavuus ja hinta on noussut. Alan toimijat syyttävät tilanteesta ympäristölainsäädäntöä – kasvatuslupia ei myönnetä riittävästi vastaamaan kysyntään. Kalan kasvattajille tilanne on tietenkin hankala.

Toisaalta moni kuluttaja haluaisi tukea kotimaista vaihtoehtoa, toisaalta monia kiinnostaa entistä ympäristöystävllisemmin kasvatettu kala, etenkin kun Itämeren surkea tila tiedostetaan ja ainakin osa siitä sälyttyy kalanviljelylle. Kasvatusmetodit ja kasvatuksen aiheuttama ravinnekuorma lienee laskenut vuosikymmenten takaisesta kuten on käynyt myös maanviljelyksessä. Tämä on oletukseni, mutta olen tosiasioista yhtä epätietoinen kuin luultavasti valtaosa suomalaisista. Kuluttajalle viesti nykyaikaisen kalankasvatuksen ympäristövaikutuksista ei ole kiirinyt, eikä ilmeisesti viranomaisillekaan tai sitten se ei ole vakuuttanut.

Alan etujärjestö Pro Kala ry koittaa nyt vaikuttaa tilanteeseen. Sain itsekin hieman dramaattisesti nimetyn tiedotteen ”Kirjolohi etsii elintilaa”. Siinä äänen asialle antaa muiden joukossa Uudenkaupungin Pyhämaan vesillä kirjolohea kasvattava Juha Pirilä. Toisen sukupolven kalankasvattaja osoittaa vastuun tilanteesta viranomaisille.

”Ympäristölupaviranomaiset päättävät, paljonko milläkin vesialueella saa kalaa kasvattaa. Lupia on pienennetty vuosi vuodelta vaikka samaan aikaan kalankasvattajat ovat koko ajan onnistuneet vähentämään kalankasvatuksen vesistökuormitusta.”

Juha Pirilän luotsaama Mannerlohi on saanut työstään entistä ympäristöystävällisemmän kalankasvatuksen kehittämisessä vuonna 2007 Ympäristöteko -palkinnon. Pirilän mukaan ympäristöystävällisyys syntyy Mannerlohella ruokinnan huolellisesta säätämisestä kalojen syöntihalukkuutta vastaavaksi. Perkaamon jätevedet johdetaan viemäriverkostoon. Perkausjätteet toimitetaan biodieselin raaka-aineeksi ja kalakassit pyritään sijoittamaan mahdollisimman hyville kasvatuspaikoille.

”Toivomme, että elinkeinon vastuullisuus näkyisi vihdoin lupaehdoissa. Kansallisessa vesiviljelystrategiassa tavoitteena on kotimaisen kasvatuksen merkittävä lisääminen ja kotimaisen kalan saannin turvaaminen. Se onnistuu suurentamalla ja pidentämällä tuotantolupia sekä viemällä kalankasvatusta mahdollisimman hyvin sille soveltuville vesialueille”, Pirilä sanoo.

Maailmanlaajuisesti tiedetään, että tulevaisuuden ruokakala on oltava yhä useammin nimenomaan kasvatettua. Toisaalta kuluttajat olisi saatava syömään kalalajeja, joita nyt pidetään ”roskakaloina”. Meilläkin valtaosa silakkasaalista päätyy rehuksi sekä vientiin.

Luotettava ja mittaustietoon perustuva kuluttajatietous kalankasvatuksen vaikutuksista vesistöihin kuitenkin on hankalasti saatavilla. Mitään varsinaisia faktoja siihen liittyen ei tuoda esiin ikävä kyllä Pro Kalan tiedotteessakaan. Kun kuluttajalle on tarjolla niukkuutta, tätä tietoa tuskin kaivataankaan, kauppa käy ilmankin mutta pitkällä aikavälillä kirjolohen laatumielikuvaan kuluttajien silmissä näillä tiedoilla olisi merkitystä.

Yhden kiistämättömän faktan Pro kala tuo sentään esille: saariston ja rannikkoseutujen pienissä kunnissa kalankasvatus on tärkeä työllistäjä. Norjalaisesta tuontilohesta ei juuri rahaa ja työpaikkoja Suomeen jää. Tämä seikka varmasti ohjaa monien kuluttajien valintaa kirjoloheen.

FAKTA

* Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tilastojen mukaan Suomessa kasvatettiin viime vuonna 12,7 miljoonaa kiloa kirjolohta ja 0,7 miljoonaa kiloa siikaa

* 1990-luvun huippuvuosina kasvatus hipoi 20 miljoonaa kiloa

* norjalaista lohta tuotiin ennätykselliset 21,7 miljoonaa kiloa

RESEPTI: 

Lasimestarin lohta ja kurkkusalaattia

Lasimestarin lohi sopii mainiosti tarjottavaksi kevään juhliin ja vaikka piknik-retkelle. Lohen voi valmistaa hyvissä ajoin ja se on syömäkelpoista noin viikon ajan. Ruuan voi valmistaa merilohesta tai kirjolohesta, mutta vähärasvaisempana ja kauniin punaisena kirjolohi on siihen jopa parempi valinta.

Lohi:
500 g lohifileetä
1 l vettä
3 dl viinietikkaa
4 dl sokeria
80 g suolaa
kokonaisia valkopippureita
kokonaisia maustepippureita
1 laakerinlehti
sinapinsiemeniä
1 kuorittu, viipaloitu porkkana
pala viipaloitua piparjuurta
2 punasipulia renkaina

Sinappikurkkusalaatti:
½ kurkku
2 rkl dijon-sinappia
2 rkl smetanaa

1/2 dl tuoretta tilliä tai ruohosipulia

suolaa ja mustapippuria

Sekoita vesi, etikka, sokeri, suola ja mausteet. Lisää porkkana ja piparjuuri ja keitä hiljalleen pehmeiksi. Jäähdytä. Leikkaa ruodoton, nahaton lohifilee pikkurillin pään kokoisiksi kuutioiksi ja nostele laakeaan teräsastiaan ja peitä punasipulirenkailla sekä ohuilla porkkanasiivuilla. Kaada haalea etikkaliemi päälle, peitä kannella ja anna mehustua vähintään yön yli. Parhaimmillaan ruoka on parin päivän kuluttua.

Sinappikurkkusalaatti: Viipaloi kurkku ja sekoita kaikki ainekset keskenään.

Comments (5) »

Melko vähän lihaa ja pikkasen paljon sokeria

Kuluttajaliitto julkaisi vastikään tutkimuksen, joka toimii käyttökelpoisena nettipalveluna tarkkaavaiselle kuluttajalle, joka on niin nirppanokka että haluaa tietää mitä elintarviketeollisuuden markkinavoimamiehet ja -naiset haluavat hänen suuhunsa tuupata.

Kuten sanotaan, tieto lisää tuskaa sillä Kuluttajaliiton tekemä tutkimus 20 elintarviketuoteryhmässä tarjoaa lähinnä hämmentävää, usein jopa järkyttävää luettavaa.

Kuten nyt se että suomalaisesta perusmarketista voi ostaa makkaraa, jossa on lihaa täydet 0 %. Se on melko vähän se.

Eikä kyse ole yksittäisestä tuotteesta. Tässä kyseenalaisessa kisassa muuten perinteikäs alan toimija HK vetää kyseenalaisen kolmoisvoiton.

1. HK Metrilenkki (0%)
2. HK Kevyt Broilerilenkki (0%)
3. HK Sininen Kevyt (0%)

Paljon on tutkimuksessa tuttuakin tietoa: Sehän on selvää meille huijausruuan veternaanikuluttajille jo itsestäänselvää ja likiluonnollista, että useissa johtavissa ruisleipämerkeissä on ruista alle kaksi kolmannesta ja että reilun 100 gramman jogurtissa voi olla hyvinkin 7 sokeripalaa. Maistuva välipala muuten niin lapselle kuin aikuiselle, pitää mielen virkeäbnä ja vastaa pientä karkkipussia, siis jos pieniä karkkipusseja olisi enää olemassa. Eikä tällaista jugurttia muuten paljon terveellisemmäksi tee se että kannessa kehutaan että rasvaa on 0,2 %. Ihan vastaavasti voisi sian ihran päälle laittaa tarran että ”sokeria 0,2%”. Tai ”ei lisättyä sokeria”. Luonnon raaka-aineistahan se heroiinikin tehdään, joten asiat ovat miten ne sanotaan.

Ihan parasta verovarojen käyttöä Kuluttajaliiton tutkimus on jokatapauksessa sanon minä. Lisää omaa tuskaasi tutustumassa tutkimukseen täällä. Lue lisää…

Leave a comment »

Kaalikiireitä

Alkuvuosi on käynnistynyt hämmentävän kiireisesti, mutta toisaalta hyvällä meiningillä, sen verran mielenkiintoisten asioiden kanssa olen saanut puuhastalla. Työ- ja vapaa-aikahan ”allekirjoittaneella” on mennyt sujuvasti sekaisin jo aikoja sitten, mutta nyt tähän on ollut poikkeuksellisen loistava mahdollisuus, sillä niin kutsutulla leivänhankintarintamalla on ollut alkuvuonna poikkuksellisen paljon kaikenlaista ruokaan liittyvää jutuntekoa, hanketta ja puuhastelua perinteisistä ravintolakritiikeistä matkajuttuihin. Laajempana ja kutkuttavimpana hommana olen suunnitellut ja kirjoittanut ruokakirjaa loistavien tyyppien kanssa.
”Pieni suuri kaali” -työnimellä tekeillä olevan pellolta pöytään -ruokakirjan julkaisee syksyllä WSOY. Kirjan kuvista vastaa kuvaaja Robert Seger ja herkullisesta ulkoasusta monia ruokakirjoja tehnyt Pekka Oikarinen Moodsista, josta mukana luomisprosessissa on myös Kim Degenhardt, Suomen mestaruustason pallogrillaaja ja idearikas ruokapersoona parhaasta päästä.

Ja minä siis väsään kirjaan tekstit sekä pääosan reseptiikasta Petteri Luodon kanssa, joka raudanlujana ammattilaisena myös tulee keittämään kirjan ruuat. Minä puolestani olen lupautunut mukaan kuorimaan porkkanoita, pilkkomaan kaalia ja ottamaan mestarista oppia. Ensimmäiset ruokakuvaukset tehdään jo lähiviikkoina joten lähiaikoina olen istuskellut kotikeittiössä noin 1,5 metrin keitokirjapinon takana ja keitellyt kaaleja keskellä yötä.

Leave a comment »

Vuoden 2010 maukkaimmat jutut

Vuoden vaihtumisessa ihan parasta on että voi tehdä erilaisia listoja ja summata vuoden plussat ja miinukset. Ruokavuodelle 2010 annan häpeämättömän subjektiivisesti ja sen suuremmin perustelematta arvosanan 8 1/2. Eli aika pirun maukasta oli meno.

Koska täällä Blogistanissa ollaan aina niin maan perusteellisen positiivisia niin nytkin jaetaan pelkkiä plussia ja papukaijamerkkejä. Joista tässä muutama:

+ kotiruuan paluu

Omassa keittiössä ehti kaikkea tehdä taas aivan liian vähän paitsi sitten sitä lapsiperheen peruskeittämistä, kohtuujärkevä ateria neljälle raaka-ainevarantojen ehdoilla ja alle 15 minuutissa. Sitä sitten tulikin harjoitettua useamman kerran viikossa kotimaisemissa ollessa. Kauniisti sanottuna omassa kotikeittiössämme on viime vuodet menty yhä määrätietoisemmin kohti raaka-aineiden puhtaita makuja. Maustekaapin ovea ei ole paljon tarvinnut availla, siitä on pitänyt etenkin herkkäsuinen 5-vuotias poikamme huolen. Opettavaisttahan tämä on ollut, likiolematon maustaminen yhdistettynä liemikuutioiden ja fondien käytön melko lailla lopettamiseen on viimeistään saanut aikaan suuren raaka-aine herätyksen omassa keittämisessäkin. Hyvää saa vain hyvistä ruoka-aineista.

+ Turun ruokaelämän noususuhdanne

Vuoden aikana vuosia TOK:in suvereenin markkina-aseman surkistaman kotikaupunkini ravintolaelämä jatkoi nousuaan. Ravintoloistijavetoisia, pieniä ja liikeidealla varustettuja kuppiloita syntyi lisää ja ne muutaman vuoden ikään ehtineet vakkiintuivat: Mami, Tintå, Smör, Porc, Piccolo Cantina, Lone Star – kaikki lajissaan ruokaloita, joihin kehtaa viedä niin itsensä kuin vieraansakin milloin vain. Suomen hienoimpaan kuuluvassa kauppahallissakin monet uudet terhakkaat yrittäjät porskuttavat mainiosti ja kirittävät samalla niitä vanhoja. Rocca Linnankatu 3:n yhteyteen avattiin pieni lähiruokaputiikki, Eerikinkadulle avasi lähiruokaan ja luomuun erikoistunut Muruluukku, Aurakadulle loistava ranskalaisiin juustoihin ja leikkeleisiin erikoistunut Fromage Gourmand. Nämä ainakin muistuvat mieleen, mutta toivottavasti pinnan alla poreilee lisää uutta.

+ raaka-aineet nousivat ruokakulttuurin keskiöön

Ruoka jatkoi vaivalloista nousuaan Suomessakin osaksi kulttuuria. Keskustelua käytiin vaihtelevalla tasolla, mutta ainakin pari asiaa näyttää nyt selvältä: kasvanut kiinnostus siihen mitä syömme ja juomme ei ole vain ohimenevä trendi ja muotioikku. Suomalaisille ominaisesta tekniikkalähtöisyydestä ja nousukkaan itsetietoisesta hifistelystä ollaan siirtymässä siihen millä mitataan mielestäni maan todellinen ruokakulttuurin taso, ruuan laatuun ja sen merkitykseen ihmisten arjessa.  Michelin-tähtikokkien ja japanilaisten huippuveitsien sijaan valokeilassa ovat nyt raaka-aineet. Kaltaiselleni roots-musadiggarille perusasioihin, juurille, palaaminen ruokakulttuurissa on kuin kotiin palaisi.

Raaka-aineista halutaan tietää yhä enemmän ja yhä useampi haluaa – ainakin periaatteessa- panostaa laatuun.Myös raaka-aineiden käsittelyssä ja säilytyksessä aletaan vaatia osaamista: verestämättömän kalan myyjä saa kuulla suorat sanat asiakkaalta, eikä perunakaan ei ole enää perunaa vaan siikliä, rosamundaa ja ties mitä. Seuraavaksi ehkä jo ymmärretään että perunat on parasta pestä vasta kotona, ei ennen kauppaan toimittamista.

+ kotimaiset ruokakirjat ovat entistä laadukkaampia

Lifestyle- ja harrastekirjojen suurin buumi taittui jo muutama vuosi sitten. Ainakin kotimaista tuotantoa olevien julkaisujen nimikemäärä on laskenut, mutta samalla laatu on tasaantunut. Omaan keittokirjahyllyyn kotimaisista julkaisuista päätyi kymmenkunta ruokakirjaa, joista parhaiten tehdyiksi nousevat hyvin erilaiset ja erilaiselle lukijakunnalle suunnatut kirjat, kuten turkulaisen Markku Haapion perustellinen Piemento-kirja Risotto ja pannacotta, Sara La Fontainen ihastuttava ja vihastuttava Passion for food sekä Hans Välimäen tuotteistamista jatkava Mummola. Ikävä kyllä kaikki edellämainitut peittosi ruotsalaisen Nordstedtin julkaisema Paul grillar. Suomentamattomassa kirjassa Strömsöstäkin tuttu Paul Svensson nostattaa pallogrillikuumeen vannoutuneimmallakin kaasugrillimiehelle.

Leave a comment »

Nilsson tyhjensi ostoskorini

Olin eilen ruokakaupassa lounasaikaan. Tunnin kiertelyn jälkeen ostoskorissa oli parin kympin ostokset. Ei, ruoka ei ole Suomessa äkillisesti halventunut tai K-supermarketeista tullut niin miellyttäviä paikkoja että unohduin ihailemaan heidän tiskejään.

Käytän yleensäkin ruokakaupassa monien mielestä kohtuuttomasti aikaa, kysykää vaikka vaimoltani, mutta nyt käytetty aika huomioiden tyhjään ostoskoriin oli syynä ruotsalainen mies. Hänen nimensä on  Mats-Eric Nilsson.

Svenska Dagbladetin toimituspäällikkönä työskentelevä Nilssonin on tehnyt saman tempun tuhansille muillekin. Kun nyt suomeksi ilmestynyt Aitoa ruokaa ilmestyi Ruotsissa (Äkta vara), kirjoittaja kertoo saaneensa lukijaltaan tekstiviestin supermarketista. Viestissä luki ”täällä ei ole mitään ostettavaa”.

Me suomalaiset olemme lapsenomaisen mantran lailla tottuneet hokemaan kotimaisen ruuan puhtautta. Suomalainen luonto on puhtaampi kuin naapurissa, saastunut Itämerikin on puhtaampi kuin saastunut joki Kiinassa. Tästä seuraa että syömme muka jotenkin luonnollisempaa, puhtaampaa ja turvallisempaa ruokaa. Niin ajatellaan myös lähes kaikissa muissa Euroopan maissa. Irlantilaisen mielestä irlantilainen pihvi on parasta ja ranskalaisen mukaan kaikki on Ranskassa paremmin myös ja ennen kaikkea ruokarintamalla.

Samassa valheessa elettiin Ruotsissa vuoteen 2007 saakka jolloin Nilssonin Den hemliga kocken (Petos lautasella) ilmestyi. Sittemmin Nilsson on myynyt lähes puoli miljoonaa kirjaa ja noussut maan kysytyimmäksi luennoitsijaksi.

Petos lautasella nosti Ruotsissa kohun paljastaessaan miten paljon lisäaineita ja suoranaisia kepulikonsteja elintarviketeollisuus käyttää ilman että kuluttajat tiedostavat asiaa. Ruotsalaisten rakastamissa, mummolamielikuvilla myytävillä eineksissä oli kymmeniä E-aineita eikä nimeksikään itse asiaa.  Asiat eivät ole meillä yhtään paremmin. Länsimainen ihminen syö yhä prosessoidumpaa ruokaa.

Aitoa ruokaa on vaivalla lokalisoitu suomennos Nilssonin toisesta kirjasta. Siinä käydään systemaatisesti läpi tuoteryhmittäin suomalaisia ja suomalaisissa ruokakaupoissa suosittuja tuotemerkkejä ja niiden valmistusaineluetteloita. Joukossa on jymy-yllätyksiä jotak toivottavasti nostavat keskustelua meilläkin.

Kirjan pääpointti on siinä että kuluttajan on tiedettävä mikä on meidän edullisen ja pitkälle teollistuneen ruokamme koostumus ja todellinen hinta jotta hän voi tehdä kuluttajana haluamiaan valintoja. Kuluttajalla on valtaa mutta vallan haltuunotto vaatii tietoa ja tietoisuutta. Ruotsissa  kuluttajien kukkarolla äänestäminen marketeissa on johtanut muutoksiin ruotsalaisten elintarvikevalmistajien reseptiikassa. Suomessakin vastaavaa on jo nähty. Esimerkiksi HK-Scanin Kariniemi on luopunut broilertuotteissaan natriumglutamaatin käytöstä, koska kuluttajat suhtautuvat siihen epäillen.

Nilsson ei ota kirjassaan kantaa suoraan lisäaineiden turvallisuuteen, mutta hänen mukaansa runsas ja usein täysin turha lisäaineiden käyttö on usein heikkolaatuiden elintarvikkeen merkki. Lisäaineilla nimittäin koitetaan saada parempaa makua ja koostumusta tuotteeseen, jossa aitoa raaka-ainetta on tuotteessa hybvin vähän tai se on heikkolaatuista.

Aito on aina kalliimpaa kuin ellintarvikemiallinen korvike, Nilsson muistuttaa.

Tämä kannattaisi muistaa suomalaisenkin kuluttajan. Varaa parempaan on monilla, sillä käytämme ruokaan pienemmän osan tuloistamme kuin koskaan aiemmin historiassa. Kyse on valinnoista.

Kirjan voi tilata vaikka mielestäni oivallisesti toimivasta ja hinnoiltaan kilpailukykyisesti nettikirjakaupasta.

Leave a comment »

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

%d bloggers like this: