Ranska ei ole enää vähään aikaan ollut se maa, jossa ruokatrendejä luodaan. Syytä gastronomisen valta-aseman menettämiselle on haettu ruokatouhottajien parissa ja kaikenmaailman keittiöparlamenteissa niin vanhakantaisesta ja liiketaloudellisesti sairaasta Michelin-tähtijärjestelmästä, ranskalaisesta byrokratiasta kuin McDonaldsista, joka joidenkin väitteiden mukaan tekee kannattavinta bisnestään nimenomaan Ranskassa. Totuus lienee tuolla jossain, mutta itse en trendijohtajan paikan menetystä juuri menetyksenä pidä.
En olisi Ranskaa ruokamaana kuoppaamassa, päinvastoin. Itse uskon että ranskalainen keittiö on kuin blues. Trendit tulevat ja menevät, aina välillä se on trendikästä, toisinaan kuolleeksi julistettua, mutta urpoinkin alan harrastaja ymmärtää sen aseman kaiken perustana, eräänlaisena kivijalkana. Ja ranskalaisella keittiöllä on kuitenkin puolellaan yksi eittämätön valttikortti, siellä tehdään ruokaa joka maistuu ja jota on kiva syödä. Veikkaisinpa, että käsitetaidetta lähentelevää molekyylikeittämistä harrastetaankin 10 vuoden päästä lähinnä naureskelemalla aikamme keitiöguruille, egonsa paisuttaneiden mestareiden julistuksille ja poseerauksille kiiltopaperilehtien kansissa. Hifistelyyn taipuvaisesta ja nousukasmaisesta suomalaiselle ruokaharrastajaporukasta trendi on toki löytänyt kaikupohjaa.
Lyonin Paul Bocusen mukaan nimetyssä kauppahallissa ei trendeistä piitata, silti se kuuluu maailman parhaimpiin
Paluu perusasioihin tapahtuu enemmin tai myöhemmin. Ranska taas saattaa silloin hyvinkin olla maa, jonka uppiniskaista ja jäyhästi kääntyvää ruoka-asennetta arvostetaan. Ranskalaisen keittiön kulmakivi, usko maahan ja raaka-aineisiin tulee olemaan jokatapauksessa ruokakulttuurin megatrendi.
Ranska on muuten ollut sattumoisin kahdenkin nykysuomalaisen rukainsituution teemana vastikään – suomalaista vähittäiskauppaa sinänsä tervetulleesti ravisteleessa Lidlissä vietettiin, harmillisen pakastevetoista, Ranska-viikkoa. Glorian Ruoka ja viinin -lehden Ranska-teemanumero puolestaan on ilmestynyt lehtihyllyihin. Erikoisnumerossa kuljetaan tutuilla poluilla, mutta arvostan Tuomas Tantun ja kumppaneiden osaamista kansanomaisuuden ja hienostelun vällimaastossa, joten eiköhän siitä tule useampaakin reseptiä kokeiltua. Ensimmäisenä varmasti kansikuvan sovellutus tarte tatinistä, sillä omenoita tuntuu löytyvän keitttiön jokaisesta nurkasta vaikkei meillä ole yhtäkään omenapuuta. Mistä näitä omenoita oikein tulee?
Itse kävin viikonloppuna aivan liian pitkästä aikaa mielitiettyni kanssa syömässä kotikaupungissa. Ihan ulkona emme joutuneet syömään vaikka aina takuuvarma Mami olikin täynnä. Hyvä niin. Lähes museaalista bistroruokaa tarjoileva Le Porc ei pettänyt eikä yllättänyt, mutta eipä sinne sen vuoksi mennäkään. Jo pääruuaksi liitutaululta tilaamanii kania rakuunakastikkeessa oli karun yksinkertaisen ranskalaisruuan tiivistymä. Koekaniinini oli tosin hieman liiankin hyvin treenattu koipilihoiltaan, mutta maku sinänsä oli moitteeton. Jälkkäriksi löytyi niinikään todellinen instituutio Oeufs à la neige au chocolat eli ”lumimunat” suklaa- ja vaniljakastikkeen kera. Kyse on hieman erilaisesta marenkiruuasta, vaahdotettu munanvalkuainen ”keitetään” täysmaidossa – todellista mummolaruokaa ranskalaisittain!
"Lumimunia" voi varioida halun mukaan, Le Porcin lumimunat tuli lusikoitua parempiin suihin ennen kuvaamista joten kuva muualta
Ilahduttava ranskalaisyllätys tapahtui kuitenkin jo matkalla Martinkadun ”Possulaan”, Aurakadulle on ilmestynyt mitä mainioin ranskalainen juustokauppa-charcuterie. Fromage Gourmandia pitävä Olga Hirvirinne on tehnyt rohkean ratkaisun ja vaihtanut alaa, kuten moni tänä päivänä haaveilee.
Homma tuntui olevan hallinnassa, joten paikalle lupaa uskoa jatkuvuutta. Nyt kotiin maistelemaan ensiostoksia, korsikalaista maksamakkaraa, figatelliä sekä chipolataa. Kyseisen herkkukaupan tarjoamuksista varmasti myöhemmin lisää.
Bon appetit!
Aina nälkä, koko ajan jano 