Kirjoittamani ja kollegani Robert Segerin kuvaama ruokakirja Pieni suuri kaali (WSOY) putkahtaa painokoneista lähipäivinä ja pitäisi olla kaupoissakin pikapuoliin, viimeistään viikon 39 aikana.
Olemme avanneet kirjalle myös omat sivut: www.pienisuurikaali.fi
Kaalin ystävät ja vihamiehet, käykää kurkkaamassa, luvassa reseptejä, tarinoita ja hapankaalipolkkaa!
Kollegan innoittamana sain vihdoin eilen itseni lounaan houkuttelemana käymään Turkuun palanneessa Boressa. Käytävällä vastaan tulleen omistajansa ystävällisellä luvalla pääsimme kurkkamaan myös laivan yläkannella ja menneen ajan funkkistyyliä henkivään salonkiin vaikka ne vierailuajankohtanamme taisivatkin olla virallisesti suljettuna.
Upea paatti, paljon mahdollisuuksia ja kulttuuriteko tuoda se Aurajokeen. Mutta sitten se iso paha mutta: Lounaan takia, ei Boreen kannata vaivautua. Lounaskokemuksen ällistyttävän surkean tason perusteella sanoisin jopa ettei ruuan takia ylipäätään. Ennen kuin jotain radikaalisti muuttuu.
Kuulemamme, ja kuitin, mukaan vahvan alueellisen catering-yrittäjä Maija Laineen hoitama ruokahuolto vastasi kokonaisuutena vuoden huonointa nauttimaani lounasta. Tapanani ei ole syödä varta vasten huonosti, mutta kaikenlaisia huoltoasemia ja ruokaloitakin on tullut vuoden mittaan koluttua. Nyt kuitenkin karahti köli pohjaan.
Lähinnä surkuhupaisassa salaattipöydässä pieneksi silputtu amerikansalaatti oli saanut seurakseen raejuustoa ja ananasta – parhaana sadonkorjuuaikana! Herätys! Kylkiäisenä säilykekurkkuja ja etikkapunajuurrta. Väsähtynyttä.
Lämpimän ruuan pohjakosketuksiin kuuluivat totaalisen kuivaksi kypsennetty, joskin muutenkin täysin mauton ja läpisuolattu broilerinrinta. Samaa linjaa jatkoi mohjoksi kypsennetty lohi viereisessä lämpöastiassa. Näiden, ystävällisen joskin hieman lannistuneen oloisen, kassahenkilön ilmoittaman mukaan ”ekstraruokien” jälkeen oli vuorossa päivän varsinaiset ruuat. Totaalisen suolaton ja maustamaton ”chilihärkä” sekä surkeista esivalmisteperunakuutioista tehty janssonin kiusaus. Lisukkeena olleista paahdetuista kasviksista oli niistäkin saatu jotenkin mauttomia, vaikka ne eivät pakastepohjaisilta vaikuttaneetkaan.
Lohduttoman ja surullisen mauttoman ruuan kruunasi välinpitämätön ja sotkuinen esillepano.
Jos omistaisin laivan, ja käyntikokemukseni ei ollut luonnonkatasrofista johtuva poikkeus, vaihtaisin yrittäjää saman tien. Välittömästi. Kun kyse pitäisi olla elämyksellisestä matkailuyrityksestä, tällainen taso ei voi olla sallittua millään verukkeella. Tavanomaiseen 8,70 euron hintaan ei tule mieleen äkkiä turkulaista lounaspaikkaa, ei edes huonotasoisimmissa ketjuissa, jossa mentäisiin yhtä matalalla rimalla. Ammattiylpeyttä omaavia ja osaavia ruokayrittäjiä jotka toisivat lisäarvoa myös koko kohteelle, sen sijaan tulee mieleen lukuisia. Kysyntääkin ilmeisesti olisi sillä alkuviikon lounasaikaankin asiakkaita oli parisenkymmentä. Kuinkahan moni palaa? Kaksi ei ainakaan…
Olisi ollut kiva sanoa jotain positiivista säännölliseksi ajattelemani lounasraportti-sarjan ensimmäisestä kohteesta, mutta en keksi.
Suppean kalavalikoiman ja kotimaisen villikalan hurjaksi noussut hinta on kuulunut ruokaihmisten kestovalitusaiheisiin jo vuosia. Ristiriita on tuttu kotona ahkerasti ruokaa laittavissa perheissäkin – kalan terveellisyyttä korostetaan kaikkialla, mutta saatavuus, hinta ja laatu kohtaavat huonommin kuin missään raaka-aineryhmässä. Tuoreesta kotimaisesta kalasta on tullut luksusta – ei auta vaikka se kuinka maittaisi – mutta maku ja tuoreus eivät aina luksusta ole. Monille perheille hinta on suoranainen este. Poikkeuksena tähän on ollut varsin edullinen kirjolohi. Tosin myös sen hinta on viimeaikoina noussut.
Moni valitseekin yhä useammanin pöytäänsä kasvatettua tuontikalaa – useimmiten norjalaista lohta, joka vahvasti tuettuna vientituotteena ja markettien sisäänvetotuotteena usein on tarjolla käsittämättömän edulliseen hintaan. Samanaikaisesti kotimaisen kirjolohen saatavuus ja hinta on noussut. Alan toimijat syyttävät tilanteesta ympäristölainsäädäntöä – kasvatuslupia ei myönnetä riittävästi vastaamaan kysyntään. Kalan kasvattajille tilanne on tietenkin hankala.
Toisaalta moni kuluttaja haluaisi tukea kotimaista vaihtoehtoa, toisaalta monia kiinnostaa entistä ympäristöystävllisemmin kasvatettu kala, etenkin kun Itämeren surkea tila tiedostetaan ja ainakin osa siitä sälyttyy kalanviljelylle. Kasvatusmetodit ja kasvatuksen aiheuttama ravinnekuorma lienee laskenut vuosikymmenten takaisesta kuten on käynyt myös maanviljelyksessä. Tämä on oletukseni, mutta olen tosiasioista yhtä epätietoinen kuin luultavasti valtaosa suomalaisista. Kuluttajalle viesti nykyaikaisen kalankasvatuksen ympäristövaikutuksista ei ole kiirinyt, eikä ilmeisesti viranomaisillekaan tai sitten se ei ole vakuuttanut.
Alan etujärjestö Pro Kala ry koittaa nyt vaikuttaa tilanteeseen. Sain itsekin hieman dramaattisesti nimetyn tiedotteen ”Kirjolohi etsii elintilaa”. Siinä äänen asialle antaa muiden joukossa Uudenkaupungin Pyhämaan vesillä kirjolohea kasvattava Juha Pirilä. Toisen sukupolven kalankasvattaja osoittaa vastuun tilanteesta viranomaisille.
”Ympäristölupaviranomaiset päättävät, paljonko milläkin vesialueella saa kalaa kasvattaa. Lupia on pienennetty vuosi vuodelta vaikka samaan aikaan kalankasvattajat ovat koko ajan onnistuneet vähentämään kalankasvatuksen vesistökuormitusta.”
Juha Pirilän luotsaama Mannerlohi on saanut työstään entistä ympäristöystävällisemmän kalankasvatuksen kehittämisessä vuonna 2007 Ympäristöteko -palkinnon. Pirilän mukaan ympäristöystävällisyys syntyy Mannerlohella ruokinnan huolellisesta säätämisestä kalojen syöntihalukkuutta vastaavaksi. Perkaamon jätevedet johdetaan viemäriverkostoon. Perkausjätteet toimitetaan biodieselin raaka-aineeksi ja kalakassit pyritään sijoittamaan mahdollisimman hyville kasvatuspaikoille.
”Toivomme, että elinkeinon vastuullisuus näkyisi vihdoin lupaehdoissa. Kansallisessa vesiviljelystrategiassa tavoitteena on kotimaisen kasvatuksen merkittävä lisääminen ja kotimaisen kalan saannin turvaaminen. Se onnistuu suurentamalla ja pidentämällä tuotantolupia sekä viemällä kalankasvatusta mahdollisimman hyvin sille soveltuville vesialueille”, Pirilä sanoo.
Maailmanlaajuisesti tiedetään, että tulevaisuuden ruokakala on oltava yhä useammin nimenomaan kasvatettua. Toisaalta kuluttajat olisi saatava syömään kalalajeja, joita nyt pidetään ”roskakaloina”. Meilläkin valtaosa silakkasaalista päätyy rehuksi sekä vientiin.
Luotettava ja mittaustietoon perustuva kuluttajatietous kalankasvatuksen vaikutuksista vesistöihin kuitenkin on hankalasti saatavilla. Mitään varsinaisia faktoja siihen liittyen ei tuoda esiin ikävä kyllä Pro Kalan tiedotteessakaan. Kun kuluttajalle on tarjolla niukkuutta, tätä tietoa tuskin kaivataankaan, kauppa käy ilmankin mutta pitkällä aikavälillä kirjolohen laatumielikuvaan kuluttajien silmissä näillä tiedoilla olisi merkitystä.
Yhden kiistämättömän faktan Pro kala tuo sentään esille: saariston ja rannikkoseutujen pienissä kunnissa kalankasvatus on tärkeä työllistäjä. Norjalaisesta tuontilohesta ei juuri rahaa ja työpaikkoja Suomeen jää. Tämä seikka varmasti ohjaa monien kuluttajien valintaa kirjoloheen.
FAKTA
* Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tilastojen mukaan Suomessa kasvatettiin viime vuonna 12,7 miljoonaa kiloa kirjolohta ja 0,7 miljoonaa kiloa siikaa
* 1990-luvun huippuvuosina kasvatus hipoi 20 miljoonaa kiloa
* norjalaista lohta tuotiin ennätykselliset 21,7 miljoonaa kiloa
RESEPTI:
Lasimestarin lohi sopii mainiosti tarjottavaksi kevään juhliin ja vaikka piknik-retkelle. Lohen voi valmistaa hyvissä ajoin ja se on syömäkelpoista noin viikon ajan. Ruuan voi valmistaa merilohesta tai kirjolohesta, mutta vähärasvaisempana ja kauniin punaisena kirjolohi on siihen jopa parempi valinta.
Lohi:
500 g lohifileetä
1 l vettä
3 dl viinietikkaa
4 dl sokeria
80 g suolaa
kokonaisia valkopippureita
kokonaisia maustepippureita
1 laakerinlehti
sinapinsiemeniä
1 kuorittu, viipaloitu porkkana
pala viipaloitua piparjuurta
2 punasipulia renkaina
Sinappikurkkusalaatti:
½ kurkku
2 rkl dijon-sinappia
2 rkl smetanaa
1/2 dl tuoretta tilliä tai ruohosipulia
suolaa ja mustapippuria
Sekoita vesi, etikka, sokeri, suola ja mausteet. Lisää porkkana ja piparjuuri ja keitä hiljalleen pehmeiksi. Jäähdytä. Leikkaa ruodoton, nahaton lohifilee pikkurillin pään kokoisiksi kuutioiksi ja nostele laakeaan teräsastiaan ja peitä punasipulirenkailla sekä ohuilla porkkanasiivuilla. Kaada haalea etikkaliemi päälle, peitä kannella ja anna mehustua vähintään yön yli. Parhaimmillaan ruoka on parin päivän kuluttua.
Sinappikurkkusalaatti: Viipaloi kurkku ja sekoita kaikki ainekset keskenään.
Kuluttajaliitto julkaisi vastikään tutkimuksen, joka toimii käyttökelpoisena nettipalveluna tarkkaavaiselle kuluttajalle, joka on niin nirppanokka että haluaa tietää mitä elintarviketeollisuuden markkinavoimamiehet ja -naiset haluavat hänen suuhunsa tuupata.
Kuten sanotaan, tieto lisää tuskaa sillä Kuluttajaliiton tekemä tutkimus 20 elintarviketuoteryhmässä tarjoaa lähinnä hämmentävää, usein jopa järkyttävää luettavaa.
Kuten nyt se että suomalaisesta perusmarketista voi ostaa makkaraa, jossa on lihaa täydet 0 %. Se on melko vähän se.
Eikä kyse ole yksittäisestä tuotteesta. Tässä kyseenalaisessa kisassa muuten perinteikäs alan toimija HK vetää kyseenalaisen kolmoisvoiton.
1. HK Metrilenkki (0%)
2. HK Kevyt Broilerilenkki (0%)
3. HK Sininen Kevyt (0%)
Paljon on tutkimuksessa tuttuakin tietoa: Sehän on selvää meille huijausruuan veternaanikuluttajille jo itsestäänselvää ja likiluonnollista, että useissa johtavissa ruisleipämerkeissä on ruista alle kaksi kolmannesta ja että reilun 100 gramman jogurtissa voi olla hyvinkin 7 sokeripalaa. Maistuva välipala muuten niin lapselle kuin aikuiselle, pitää mielen virkeäbnä ja vastaa pientä karkkipussia, siis jos pieniä karkkipusseja olisi enää olemassa. Eikä tällaista jugurttia muuten paljon terveellisemmäksi tee se että kannessa kehutaan että rasvaa on 0,2 %. Ihan vastaavasti voisi sian ihran päälle laittaa tarran että ”sokeria 0,2%”. Tai ”ei lisättyä sokeria”. Luonnon raaka-aineistahan se heroiinikin tehdään, joten asiat ovat miten ne sanotaan.
Ihan parasta verovarojen käyttöä Kuluttajaliiton tutkimus on jokatapauksessa sanon minä. Lisää omaa tuskaasi tutustumassa tutkimukseen täällä. Lue lisää…
Alkuvuosi on käynnistynyt hämmentävän kiireisesti, mutta toisaalta hyvällä meiningillä, sen verran mielenkiintoisten asioiden kanssa olen saanut puuhastalla. Työ- ja vapaa-aikahan ”allekirjoittaneella” on mennyt sujuvasti sekaisin jo aikoja sitten, mutta nyt tähän on ollut poikkeuksellisen loistava mahdollisuus, sillä niin kutsutulla leivänhankintarintamalla on ollut alkuvuonna poikkuksellisen paljon kaikenlaista ruokaan liittyvää jutuntekoa, hanketta ja puuhastelua perinteisistä ravintolakritiikeistä matkajuttuihin. Laajempana ja kutkuttavimpana hommana olen suunnitellut ja kirjoittanut ruokakirjaa loistavien tyyppien kanssa.
”Pieni suuri kaali” -työnimellä tekeillä olevan pellolta pöytään -ruokakirjan julkaisee syksyllä WSOY. Kirjan kuvista vastaa kuvaaja Robert Seger ja herkullisesta ulkoasusta monia ruokakirjoja tehnyt Pekka Oikarinen Moodsista, josta mukana luomisprosessissa on myös Kim Degenhardt, Suomen mestaruustason pallogrillaaja ja idearikas ruokapersoona parhaasta päästä.
Ja minä siis väsään kirjaan tekstit sekä pääosan reseptiikasta Petteri Luodon kanssa, joka raudanlujana ammattilaisena myös tulee keittämään kirjan ruuat. Minä puolestani olen lupautunut mukaan kuorimaan porkkanoita, pilkkomaan kaalia ja ottamaan mestarista oppia. Ensimmäiset ruokakuvaukset tehdään jo lähiviikkoina joten lähiaikoina olen istuskellut kotikeittiössä noin 1,5 metrin keitokirjapinon takana ja keitellyt kaaleja keskellä yötä.
Vuoden vaihtumisessa ihan parasta on että voi tehdä erilaisia listoja ja summata vuoden plussat ja miinukset. Ruokavuodelle 2010 annan häpeämättömän subjektiivisesti ja sen suuremmin perustelematta arvosanan 8 1/2. Eli aika pirun maukasta oli meno.
Koska täällä Blogistanissa ollaan aina niin maan perusteellisen positiivisia niin nytkin jaetaan pelkkiä plussia ja papukaijamerkkejä. Joista tässä muutama:
+ kotiruuan paluu
Omassa keittiössä ehti kaikkea tehdä taas aivan liian vähän paitsi sitten sitä lapsiperheen peruskeittämistä, kohtuujärkevä ateria neljälle raaka-ainevarantojen ehdoilla ja alle 15 minuutissa. Sitä sitten tulikin harjoitettua useamman kerran viikossa kotimaisemissa ollessa. Kauniisti sanottuna omassa kotikeittiössämme on viime vuodet menty yhä määrätietoisemmin kohti raaka-aineiden puhtaita makuja. Maustekaapin ovea ei ole paljon tarvinnut availla, siitä on pitänyt etenkin herkkäsuinen 5-vuotias poikamme huolen. Opettavaisttahan tämä on ollut, likiolematon maustaminen yhdistettynä liemikuutioiden ja fondien käytön melko lailla lopettamiseen on viimeistään saanut aikaan suuren raaka-aine herätyksen omassa keittämisessäkin. Hyvää saa vain hyvistä ruoka-aineista.
+ Turun ruokaelämän noususuhdanne
Vuoden aikana vuosia TOK:in suvereenin markkina-aseman surkistaman kotikaupunkini ravintolaelämä jatkoi nousuaan. Ravintoloistijavetoisia, pieniä ja liikeidealla varustettuja kuppiloita syntyi lisää ja ne muutaman vuoden ikään ehtineet vakkiintuivat: Mami, Tintå, Smör, Porc, Piccolo Cantina, Lone Star – kaikki lajissaan ruokaloita, joihin kehtaa viedä niin itsensä kuin vieraansakin milloin vain. Suomen hienoimpaan kuuluvassa kauppahallissakin monet uudet terhakkaat yrittäjät porskuttavat mainiosti ja kirittävät samalla niitä vanhoja. Rocca Linnankatu 3:n yhteyteen avattiin pieni lähiruokaputiikki, Eerikinkadulle avasi lähiruokaan ja luomuun erikoistunut Muruluukku, Aurakadulle loistava ranskalaisiin juustoihin ja leikkeleisiin erikoistunut Fromage Gourmand. Nämä ainakin muistuvat mieleen, mutta toivottavasti pinnan alla poreilee lisää uutta.
+ raaka-aineet nousivat ruokakulttuurin keskiöön
Ruoka jatkoi vaivalloista nousuaan Suomessakin osaksi kulttuuria. Keskustelua käytiin vaihtelevalla tasolla, mutta ainakin pari asiaa näyttää nyt selvältä: kasvanut kiinnostus siihen mitä syömme ja juomme ei ole vain ohimenevä trendi ja muotioikku. Suomalaisille ominaisesta tekniikkalähtöisyydestä ja nousukkaan itsetietoisesta hifistelystä ollaan siirtymässä siihen millä mitataan mielestäni maan todellinen ruokakulttuurin taso, ruuan laatuun ja sen merkitykseen ihmisten arjessa. Michelin-tähtikokkien ja japanilaisten huippuveitsien sijaan valokeilassa ovat nyt raaka-aineet. Kaltaiselleni roots-musadiggarille perusasioihin, juurille, palaaminen ruokakulttuurissa on kuin kotiin palaisi.
Raaka-aineista halutaan tietää yhä enemmän ja yhä useampi haluaa – ainakin periaatteessa- panostaa laatuun.Myös raaka-aineiden käsittelyssä ja säilytyksessä aletaan vaatia osaamista: verestämättömän kalan myyjä saa kuulla suorat sanat asiakkaalta, eikä perunakaan ei ole enää perunaa vaan siikliä, rosamundaa ja ties mitä. Seuraavaksi ehkä jo ymmärretään että perunat on parasta pestä vasta kotona, ei ennen kauppaan toimittamista.
+ kotimaiset ruokakirjat ovat entistä laadukkaampia
Lifestyle- ja harrastekirjojen suurin buumi taittui jo muutama vuosi sitten. Ainakin kotimaista tuotantoa olevien julkaisujen nimikemäärä on laskenut, mutta samalla laatu on tasaantunut. Omaan keittokirjahyllyyn kotimaisista julkaisuista päätyi kymmenkunta ruokakirjaa, joista parhaiten tehdyiksi nousevat hyvin erilaiset ja erilaiselle lukijakunnalle suunnatut kirjat, kuten turkulaisen Markku Haapion perustellinen Piemento-kirja Risotto ja pannacotta, Sara La Fontainen ihastuttava ja vihastuttava Passion for food sekä Hans Välimäen tuotteistamista jatkava Mummola. Ikävä kyllä kaikki edellämainitut peittosi ruotsalaisen Nordstedtin julkaisema Paul grillar. Suomentamattomassa kirjassa Strömsöstäkin tuttu Paul Svensson nostattaa pallogrillikuumeen vannoutuneimmallakin kaasugrillimiehelle.
Olin eilen ruokakaupassa lounasaikaan. Tunnin kiertelyn jälkeen ostoskorissa oli parin kympin ostokset. Ei, ruoka ei ole Suomessa äkillisesti halventunut tai K-supermarketeista tullut niin miellyttäviä paikkoja että unohduin ihailemaan heidän tiskejään.
Käytän yleensäkin ruokakaupassa monien mielestä kohtuuttomasti aikaa, kysykää vaikka vaimoltani, mutta nyt käytetty aika huomioiden tyhjään ostoskoriin oli syynä ruotsalainen mies. Hänen nimensä on Mats-Eric Nilsson.
Svenska Dagbladetin toimituspäällikkönä työskentelevä Nilssonin on tehnyt saman tempun tuhansille muillekin. Kun nyt suomeksi ilmestynyt Aitoa ruokaa ilmestyi Ruotsissa (Äkta vara), kirjoittaja kertoo saaneensa lukijaltaan tekstiviestin supermarketista. Viestissä luki ”täällä ei ole mitään ostettavaa”.
Me suomalaiset olemme lapsenomaisen mantran lailla tottuneet hokemaan kotimaisen ruuan puhtautta. Suomalainen luonto on puhtaampi kuin naapurissa, saastunut Itämerikin on puhtaampi kuin saastunut joki Kiinassa. Tästä seuraa että syömme muka jotenkin luonnollisempaa, puhtaampaa ja turvallisempaa ruokaa. Niin ajatellaan myös lähes kaikissa muissa Euroopan maissa. Irlantilaisen mielestä irlantilainen pihvi on parasta ja ranskalaisen mukaan kaikki on Ranskassa paremmin myös ja ennen kaikkea ruokarintamalla.
Samassa valheessa elettiin Ruotsissa vuoteen 2007 saakka jolloin Nilssonin Den hemliga kocken (Petos lautasella) ilmestyi. Sittemmin Nilsson on myynyt lähes puoli miljoonaa kirjaa ja noussut maan kysytyimmäksi luennoitsijaksi.
Petos lautasella nosti Ruotsissa kohun paljastaessaan miten paljon lisäaineita ja suoranaisia kepulikonsteja elintarviketeollisuus käyttää ilman että kuluttajat tiedostavat asiaa. Ruotsalaisten rakastamissa, mummolamielikuvilla myytävillä eineksissä oli kymmeniä E-aineita eikä nimeksikään itse asiaa. Asiat eivät ole meillä yhtään paremmin. Länsimainen ihminen syö yhä prosessoidumpaa ruokaa.
Aitoa ruokaa on vaivalla lokalisoitu suomennos Nilssonin toisesta kirjasta. Siinä käydään systemaatisesti läpi tuoteryhmittäin suomalaisia ja suomalaisissa ruokakaupoissa suosittuja tuotemerkkejä ja niiden valmistusaineluetteloita. Joukossa on jymy-yllätyksiä jotak toivottavasti nostavat keskustelua meilläkin.
Kirjan pääpointti on siinä että kuluttajan on tiedettävä mikä on meidän edullisen ja pitkälle teollistuneen ruokamme koostumus ja todellinen hinta jotta hän voi tehdä kuluttajana haluamiaan valintoja. Kuluttajalla on valtaa mutta vallan haltuunotto vaatii tietoa ja tietoisuutta. Ruotsissa kuluttajien kukkarolla äänestäminen marketeissa on johtanut muutoksiin ruotsalaisten elintarvikevalmistajien reseptiikassa. Suomessakin vastaavaa on jo nähty. Esimerkiksi HK-Scanin Kariniemi on luopunut broilertuotteissaan natriumglutamaatin käytöstä, koska kuluttajat suhtautuvat siihen epäillen.
Nilsson ei ota kirjassaan kantaa suoraan lisäaineiden turvallisuuteen, mutta hänen mukaansa runsas ja usein täysin turha lisäaineiden käyttö on usein heikkolaatuiden elintarvikkeen merkki. Lisäaineilla nimittäin koitetaan saada parempaa makua ja koostumusta tuotteeseen, jossa aitoa raaka-ainetta on tuotteessa hybvin vähän tai se on heikkolaatuista.
Aito on aina kalliimpaa kuin ellintarvikemiallinen korvike, Nilsson muistuttaa.
Tämä kannattaisi muistaa suomalaisenkin kuluttajan. Varaa parempaan on monilla, sillä käytämme ruokaan pienemmän osan tuloistamme kuin koskaan aiemmin historiassa. Kyse on valinnoista.
Kirjan voi tilata vaikka mielestäni oivallisesti toimivasta ja hinnoiltaan kilpailukykyisesti nettikirjakaupasta.
Ajattelinpa aloittaa blogini sisälle sarjan, jossa esitellään loistotuotteita, siis elintarvikkeita kuten virkamiesmäinen määritelmä kuuluu. Sarjan nimi on kekseliäästi Loistotuote.
Sarjassa ei ole tarkoitus esitellä vain sinänsä loistavia raaka-aineita vaan pikemminkin niiden tuotteistusta vähittäiskauppaystävälliseen muotoon. Tämä ei aina tarkoita pitkälle jalostusta, useimmiten päinvastoin. Blogin virallinen kanta on, että mitä vähemmän käsitelty, sitä parempi, kunnes joku onnistuu kirjoittajan makuhermot ja maalaismaisen järjen kykenee muusta vakuuttamaan. Tervetuloa yrittämään, yrittänyttä ei laiteta, tai sitten laitetaan.
Loistotuote voi olla kotimainen tai afghanistanilainen, uutuustuote tai klassikko. Ajankohtaisuus kuitenkin halutaan huomoida: kun ruoka- ja juomamaailmaan liittyvä erityisen maittava ja upea uutuustuote osuu käteen marketissa, herkkukaupassa tai vaikka huoltoaseman kassalla, sitä paremmalla syyllä haluan sitä täällä hehkuttaa. Yksinkertaisesti siis: Aina nälkä, koko ajan jano -blogi haluaa tälläkin taistella hyvän puolesta, huonon ruuan pahoja voimia vastaan. Mielummin paljon hyvää, kuin vähän huonoa, olkoon tunnuslause!
Ajatus loistotuotteiden esille nostamisesta syntyi parista perushuomiosta: aika usein tulee valitettua, kaiken muun ohella, huonoista elintarviketuotteista. Ehkä olisi syytä keskittyä toisinaan niiden loistolöytöjen ja kestosuosikkien kehumiseen. Risujakin elintarviketeollisuuden synkimmille aikaansaannoksille tullaan kuitenkin jakamaan, mutta omassa sarjassaan ja harvemmin, vaikka ehdokastarjonta olisikin loputon.
Asiaan, ensimmäinen Aina nälkä, koko ajan jano –blogin Loistotuote on Suvituoreen Mieto & Makea Salaattisipuli.
Paimiolaisen Esko Holman perhepuutarhatilan viljelemä, Suomessa uusi ja vielä harvinainen salaattilajike on pakattu varsin tyylikkääseen ja hengittäväksi suunniteltuun kierrätysmuovipussiin, jonka sisältä löytyy 8 kpl noin 25-senttisiä ohuita sipulia, jotka muistuttavat esimerkiksi kiinalaisten suosimia kevätsipuleita.
Ensimmäinen salaattisipuli minulle lyötiin käteen Turun Ruokamessuilla pari viikkoa sitten tuotetta markkinoivan Tuoreverkon ständillä. Maistiaisen innoittaman ostin kylkeen pussillisen, jonka hinta oli messuilla kaksi euroa. Markettisaatavuutta ja –hintaa en ole vielä ehtinyt tarkistamaan.
Itse tuote on nimensä mukaisesti hieman makea, hyvin mieto ja kevyesti pähkinäinen maultaan. Tuoksu on kirpeä. Pakkaus suosittelee käyttämään sipulia sellaisenaan tai kypsennettynä. Tähän mennessä olen ehtinyt testaamaan sitä ruisleivän päällä smetanan kanssa, tavanomaisessa vihersalaatissa, kasvisdipin yhtenä osana (aivan oikein, lapset pitivät enemmän porkkanasta) sekä kypsennettynä thai-tyyppisessä possua osterikastikkeessa -wokissa. Lämpimissä ruuissa vain hetken kypsennystä vaativa salaattisipuli asettuu suosiolla taustalle, mutta tuo sipulilta vaadittua särmää ja syvyyttä makuun. Ei mitään mullistavaa, mutta maku on tuore ja tuote uudelleen suljettavaa pakkausta myöten toimiva. Makututkimukset jatkuvat. Kannattaa kokeilla.
Ai niin, kiitettävän paljon tietoa sisältävä, ja siksi ehkä hieman sekava, pakkauksen selkämys kertoo terveystietoisille senkin salaattisipuli sisällä rasvaa, tai sisältää 0,2 g 100 grammaa kohden. Aika vähän siis. Kuitua sen sijaan löytyy ja ennen kaikkea makua.
Olin tässä aamuna yhtenä kaalipellolla melko varhain, hieman kello kuuden jälkeen. Sattuneista syistä halusimme kuvaajan kanssa nimittäin tallentaa aamukasteen raikkaat kaalit kuullaan syysaamun herkimmässä valossa. Tai siis kuvaaja halusi tallentaa ja minä halusin aistia tunnelmia. Varsinaisia haastatteluja en vaitonaisina lehtiensä suojissa piilottevilta kasviksilta odottanut.
Kyllä kannatti, vaikka me mukakaupunkilaistuneet maalaispojat olimmekin pahankerran alipukeutuneet ja kompuroimme itsemme kuraisella pellolla hetkessä vyötäröön asti märäksi (kumisaappaat minä jätin kotiin ja kuvaaja viisaudessaan auton takakonttiin). Näpitkin lämpesivät toimintakykyisiksi vasta loppuiltapäivästä.
Että kyllä nämä ovat hurjia hommia jos toista luulette. Olisttepa nähneet yhtenä päivänä katkesi kynästä terä ja vielä hieman myöhemmin tulostinkin tukkeutui…
Mutta takaisin kuraiselle pellolle: Näinkin vähästä tällainen mediakonttorirotta ja hiirikäsi ymmärtää, että puutarhahommat käyvät työstä, ainakin kun pinta-alaa on enemmän kuin oman takapihan 1,5 neliön yrttimaa ja kun kasvimaan herkkuja nostetaan mullista ja laitetaan meitä vaativia kuluttajia houkuttelevaan myyntikuntoon aamuhämärissä. Ja niinhän esimerkiksi Paimalassa, tuossa Suomen edistyksellisimmän maanviljelyn ja puutarhaviljelyn kiistämättömässä tyyssijassa sijaitsevassa Lindrothin puutarhassa ja muissa kunniallisissa vihannesputiikeissa tehdään.
Mutta vaiva kannattaa ja maku palkitsee. Vaiva palkitsi myös meidät, kaalit olivat hehkeimmillään. Olivat ne tosin hurmanneet kuvaajan jo aiemmin studiossakin.
Ja herkullisiakin olivat, etenkin kohmeisin käsin taskuun ovelasti salaa poimimani muutamat pikkuruiset ruusukaalit, jotka söin seuraavana päivänä entrecoten lisukkeena. Teepä näin: keitä ruusukaalit suolavedessä al dente, paista pannussa pekonisilppua, lisää valutetut ruusukaalit, freesaa nopeasti. Päälle runsaasti Aurajuustoa murusina ja ohuehkoina siivuina ja vielä kruunuksi hieman hunajaa ohuena nauhana. Tarjoile pihvin lisukkeena.
Ja tässä alkuruuiksi silmänruokaa á la Robert Seger:
Ranska ei ole enää vähään aikaan ollut se maa, jossa ruokatrendejä luodaan. Syytä gastronomisen valta-aseman menettämiselle on haettu ruokatouhottajien parissa ja kaikenmaailman keittiöparlamenteissa niin vanhakantaisesta ja liiketaloudellisesti sairaasta Michelin-tähtijärjestelmästä, ranskalaisesta byrokratiasta kuin McDonaldsista, joka joidenkin väitteiden mukaan tekee kannattavinta bisnestään nimenomaan Ranskassa. Totuus lienee tuolla jossain, mutta itse en trendijohtajan paikan menetystä juuri menetyksenä pidä.
En olisi Ranskaa ruokamaana kuoppaamassa, päinvastoin. Itse uskon että ranskalainen keittiö on kuin blues. Trendit tulevat ja menevät, aina välillä se on trendikästä, toisinaan kuolleeksi julistettua, mutta urpoinkin alan harrastaja ymmärtää sen aseman kaiken perustana, eräänlaisena kivijalkana. Ja ranskalaisella keittiöllä on kuitenkin puolellaan yksi eittämätön valttikortti, siellä tehdään ruokaa joka maistuu ja jota on kiva syödä. Veikkaisinpa, että käsitetaidetta lähentelevää molekyylikeittämistä harrastetaankin 10 vuoden päästä lähinnä naureskelemalla aikamme keitiöguruille, egonsa paisuttaneiden mestareiden julistuksille ja poseerauksille kiiltopaperilehtien kansissa. Hifistelyyn taipuvaisesta ja nousukasmaisesta suomalaiselle ruokaharrastajaporukasta trendi on toki löytänyt kaikupohjaa.
Lyonin Paul Bocusen mukaan nimetyssä kauppahallissa ei trendeistä piitata, silti se kuuluu maailman parhaimpiin
Paluu perusasioihin tapahtuu enemmin tai myöhemmin. Ranska taas saattaa silloin hyvinkin olla maa, jonka uppiniskaista ja jäyhästi kääntyvää ruoka-asennetta arvostetaan. Ranskalaisen keittiön kulmakivi, usko maahan ja raaka-aineisiin tulee olemaan jokatapauksessa ruokakulttuurin megatrendi.
Ranska on muuten ollut sattumoisin kahdenkin nykysuomalaisen rukainsituution teemana vastikään – suomalaista vähittäiskauppaa sinänsä tervetulleesti ravisteleessa Lidlissä vietettiin, harmillisen pakastevetoista, Ranska-viikkoa. Glorian Ruoka ja viinin -lehden Ranska-teemanumero puolestaan on ilmestynyt lehtihyllyihin. Erikoisnumerossa kuljetaan tutuilla poluilla, mutta arvostan Tuomas Tantun ja kumppaneiden osaamista kansanomaisuuden ja hienostelun vällimaastossa, joten eiköhän siitä tule useampaakin reseptiä kokeiltua. Ensimmäisenä varmasti kansikuvan sovellutus tarte tatinistä, sillä omenoita tuntuu löytyvän keitttiön jokaisesta nurkasta vaikkei meillä ole yhtäkään omenapuuta. Mistä näitä omenoita oikein tulee?
Itse kävin viikonloppuna aivan liian pitkästä aikaa mielitiettyni kanssa syömässä kotikaupungissa. Ihan ulkona emme joutuneet syömään vaikka aina takuuvarma Mami olikin täynnä. Hyvä niin. Lähes museaalista bistroruokaa tarjoileva Le Porc ei pettänyt eikä yllättänyt, mutta eipä sinne sen vuoksi mennäkään. Jo pääruuaksi liitutaululta tilaamanii kania rakuunakastikkeessa oli karun yksinkertaisen ranskalaisruuan tiivistymä. Koekaniinini oli tosin hieman liiankin hyvin treenattu koipilihoiltaan, mutta maku sinänsä oli moitteeton. Jälkkäriksi löytyi niinikään todellinen instituutio Oeufs à la neige au chocolat eli ”lumimunat” suklaa- ja vaniljakastikkeen kera. Kyse on hieman erilaisesta marenkiruuasta, vaahdotettu munanvalkuainen ”keitetään” täysmaidossa – todellista mummolaruokaa ranskalaisittain!
"Lumimunia" voi varioida halun mukaan, Le Porcin lumimunat tuli lusikoitua parempiin suihin ennen kuvaamista joten kuva muualta
Ilahduttava ranskalaisyllätys tapahtui kuitenkin jo matkalla Martinkadun ”Possulaan”, Aurakadulle on ilmestynyt mitä mainioin ranskalainen juustokauppa-charcuterie. Fromage Gourmandia pitävä Olga Hirvirinne on tehnyt rohkean ratkaisun ja vaihtanut alaa, kuten moni tänä päivänä haaveilee.
Homma tuntui olevan hallinnassa, joten paikalle lupaa uskoa jatkuvuutta. Nyt kotiin maistelemaan ensiostoksia, korsikalaista maksamakkaraa, figatelliä sekä chipolataa. Kyseisen herkkukaupan tarjoamuksista varmasti myöhemmin lisää.
Bon appetit!
Aina nälkä, koko ajan jano 